Sarja käsittelee internetistä löytyviä, pääasiassa öyh-kommentteja, joiden esittäjinä ovat usein ne poliittisen kulhon reunoilta kaavitut inhottavat klöntit.
Sisältää näkemyksiä yhteiskunnallisista ongelmista.
Kirjoittajan tervehdys: jokaisen ihmisen lempipuuhaa netissä on lukea erilaisten somekeskusteluiden kommenttikenttiä, ja naureskella öyhöttäjille. Tähän sarjaan kokoan niitä kokonaisuuksia, joissa turhaudun ihmisen yksinkertaisuuden edessä. Tekstissä viitataan oikeisiin ihmisiin, eivätkä näkemykset ole fiktiota. Siteeratut kohdat ovat aina korjattu sellaisiksi, ettei niissä olisi kielioppivirheitä, jotka ovat yleisiä tälle ryhmälle, jota nimitän "äänekkääksi kansanosaksi".
Äänekäs kansanosa on siis se ryhmä, joka öyhöttää milloin mistäkin (tuulivoimalat, kasvisruoka, sähköautot tms.), ilman että ottavat selvää mistään ja lähtevät sekavoittamaan ihmismaailmaa lihmaisella tunnekärjellä. Joku saattaa oivaltaa mihin tosielämän ihmisryhmään Äänekkäät viittaavat, mutta en sano sitä tässä ääneen, jotta se ei selviäisi heille itselleen.
Sarjan ensimmäinen osa: turkistarhaus
Jostain syystä eläinten oikeuksista puhuminen on äänekkäimmälle kansanosalle punainen vaate. Osallistin itseni vastikään internetin näkemyskimaraan, ja jouduin taas muistuttamaan itseäni siitä, että kun kyseessä ovat ihmiset, on mukana myös tunteet, ja tunteet ovat kuin Phil Collins Pasila-sarjan Kyösti Pöystille. Siis infernaalista kamaluutta.
No, ehkä internetkeskustelut ovat kuin se sushiannoksen wasabi. Saa kyyneleet putkahtamaan jostain mystisen kohtalokkaasta silmätiehyestä, kuin mikäkin ikävyyden tunne. Siitä huolimatta sitä pitää kerta toisensa jälkeen laittaa suuhunsa hieman liikaa, kuin mikäkin alkuillan Alfonso. Tämän internet-wasabin tarkoitus ei nimestään huolimatta ollut tarkoitus puhdistaa makupalettia (kukahan tämänkin termin on keksinyt), vaan lähinnä aiheuttaa pelkästään niitä kyyneleitä. Ja kuka voisi kuvitella sushilautasen ilman sushia? Siis sellaiseksi pelkäksi pieneksi wasabiannokseksi, joka voisi ranskalaisessa fine-dining kuppilassa olla listalla hinnaltaan 24,90€, salutations de la cuisine. Mikähän siinä muuten on, että keittiön tervehdys on ihan aina sellaisessa muodossa, ettei sitä kehtaa sen keittiön edustajan läsnäollessa edes yrittää syödä, vaan lähinnä voi hymyillä kohteliaasti ja odottaa että tämä kyseinen ruoka-oraakkeli siirtyy sivummalle?
Nyt kun keittiön tervehdykset on saatu nautittua (oikea tapa oli muuten ottaa koko hässäkkä sormien väliin ja työntää syvälle nieluun), voidaan siirtyä itse aiheeseen, eli alkuruoan pariin. Keskustelun ansalangaksi oli tällä kertaa viritetty lyhyt kommentti hallituksen päätöksestä jakaa 50 M€ turkistarhaajille. Tämä ansalanka toimi kuten pitääkin, ja ansalangan virittäjä toimi, kuten kunnon agitaattorin kuuluukin toimia: siirtyi sivummalle kun varsinainen myrsky alkoi antamaan ensimmäisiä merkkejä olemassaolostaan.
Turkistarhaus on kestämätöntä, vastuutonta, ja ylipäätään täysin turhaa. 50 M€ potti oli jaossa, koska valtion määräyksestä turkistarhaajat määrättiin hävittämään eläimet, jotka kantoivat virusta, joka mutatoituessaan olisi ihmiselle vaarallinen. Ja koska kyse on turkistarhauksesta, eikä varsinaisesti mistään akateemikkojen suosimasta hupailusta, turkistarhaajat suostuivat hävittämään eläimet vasta, kun siihen tuli määräys hallitukselta, eivätkä suinkaan omasta vapaasta tahdostaan. Olisikohan ajatuksena ollut se, että virus ei ole vaarallinen, koska sitä ei voi nähdä, eikä se näin ollen ole edes olemassa.
Tästä edetään sitten siihen alkuruoan ja pääruoan välissä olevaan keittoon, joka muuten yleensä on paras osa sitä useamman ruokalajin illallista. En tiedä miksi. Sitä keittoa saisi olla enemmänkin tarjolla, mutta mieluusti kohtuullisempaan hintaan. Otetaan lusikka käteen, ja kauhotaan keittoa internet-wasabin puhdistamaan suuhumme. Tässä kohtaamme ensimmäistä kertaa tarinamme antagonistin. Hänen mielestään turkistarhaus on vastuullista, koska “jos eläimiä kasvatetaan vastuuttomasti, ei saada maailmanluokan turkiksia, ja sama pätee mihin tahansa elikkoihin, huonolla hoidolla ei tuottoa saada”. Jaa. Joku voisi ajatella, että tarinamme pahis käyttää parhaimpia keinojaan, ja vastaa aivan eri asiaan, mistä asiassa varsinaisesti puhutaan. Tämä tarinamme antagonisti myös jatkaa sekoiluaan seuraavasti: “tähän on turha tulla pupeltamaan mitään viherhöttöä, että annetaan esimerkkiä muille, ne kyllä seuraa”. Tässä vaiheessa tarinamme protagonisti on täysin varma, että häntä vastassa on arkkivihollisensa, samoin kuin vähän liian innokas viherkasviharrastaja ja ensimmäinen viherkasvi ovat toisilleen. Tämä kyseinen ihmisyyden nemesis on pesiytynyt suuren väestön mieleen, ja siksi siihen viitataankin termillä äänekäs kansanosa. Tämä elämän viherkasviharrastaja valikoi taistelukentikseen ainoastaan niitä taisteluita, joissa hän ei voi mitenkään menestyä, vaikka kuinka vetoaa tunteisiin ja muuhun vastaavaan hömppään.
Keitto on nyt syöty. Nyt pitää odotaa hetki, koska sen keiton ja pääruoan välissä on aina se hieman liian pitkä tauko, jonka aikana tarjoilija kysyy, että otatteko lisää leipää, ja tottakai sitä pitää ottaa, koska se on hyvää, mutta sitten sitä jää aina yksi pala syömättä. Tai milloin-mitäkin-liukastetta ja leipää on määrällisesti epäsuhta, ja aina toinen loppuu ensin. Tarinamme protagonisti ei onneksi suivaannu tästä leivän ja muun hyödykkeen määrästä, vaan sinnikkäästi jaksaa odottaa pääruokaa, joka töpsähtää pöydälle juuri, kun suu on täynnä sämpylää.
Pääruoka: tarinamme protagonisti selvittää nemesikselleen, ettei turkistarhaus ole sivistysvaltiossa harjoitettava elinkeino, ja perustelee näkemystään turkistarhauksen vastuuttomuudesta sillä, että koska kyseessä on 100% turhake, ei sen takia ole tarpeellista systemaattisesti murhata toisia eläviä olentoja. Turhake siksi, että nuo karvareuhkat ovat käytössä lähinnä muutaman 120-vuotiaan ranskalaisnaisen pyörittämien firmojen mallistoissa, ja sitten myös sen suomalaisen isomahaisen lurjuksen, jolla oli jostain myyrästä tai vastaavasta otuksesta tehty ihan hirveä kylpytakki. Turkiksesta ei ole siis mitään hyötyä, paitsi jos haluat lennättää suomalaisia Espanjaan lomalle 80-luvulla.
Suomalaisilla on outo tapa olettaa, ettei maailma tule toimeen ilman suomalaisia. Tässäkin tapauksessa ilmiö nostaa rumaa littanahiuksista päätään. Ajatellaan, että miten käy maailman, jos me suomalaiset emme myy maailmalle turkista. Vastaus on tietysti se, ettei yhtään mitenkään. Muotitalot eivät todennäköisesti välitä yhtään onko se turkis suomalaisen Esa-Jarkko Sylsävän kasvattamasta mangustista, vaiko sitten jostain kehittyvästä maanosasta, jossa turkistarhaus on huomattavasti yleisempää (ja edullisempaa). Se ajattelevampi kansanosa tietysti ymmärtää sen, että turkistarhaus on yksi Suomen suurimpia häpeäpilkkuja, sillä onhan Suomi viimeisiä Euroopan maita, jossa tuo ankea elinkeino on vielä sallittua.
Turkistarhauksen määrä on kääntäen verrannollinen kansan keskimääräiseen sivistykseen verrattuna.
Tässä tulee pääruokamme ikävä, mutta tietysti pakollinen perunalisäke, joka on lähinnä outo. Antagonisti päättää, että tämä turkistarhausta vastustava kansanosa haluaa, että aletaan pumppaamaan öljyä, josta voidaan valmistaa sitten (oletettavasti) muovivaatteita. Tämä uhkea olkiukko puetaan heti turkiksiin ja nahka-asusteisiin. Niiden ylivertaisuutta perustellaan sillä, että ne ovat ylivoimaisia (kertoman mukaan lämmin, tuultapitävä ja hengittävä). Siis ominaisuuksia, joita löydät urheiluvälinekaupassa myytävistä takeista.
Pääruoka alkaa hiljalleen loppumaan. Nyt alkaa se vaihe, jossa sitä ruoka-ainetta aletaan puolittamaan ja puolittamaan, kunnes jäljellä on enää se viimeinen herne, joka tietenkin puolitustoimenpiteessä pongahtaa ruokailukumppanin otsaan, ja seuraa yleistä epäluuloa ja harmi. Ajattelet, että kuinka ne CERNissä saavat atomeita halki, jos minä en pysty edes yhtä her-net-tä halkaisemaan. Ajatusketjussasi palaat jotenkin tähän ajatukseen, joka on naamioitu illalliseksi, mutta joka kertookin oikeasti hölmöistä ihmisistä, jotka puolustavat turkistarhausta. Missä vaiheessa siitä ajatuksesta, jossa ihmisen mukavuus on kaiken muun yläpuolella, tuli uusi normaali? Siis ajatellaanpa nyt ihan yleistä rautalankamallia:
(vuosi 1293) on kylmä
eläimellä ei ole kylmä
Ota eläimen iho
Ei ole enää kylmä
Nyt ponnahdetaan takaisin nykyaikaan, vuoteen 2024
On kylmä
Kaupassa olisi vaate, mutta
Haluan tappaa
Ota eläimen iho
Ei ole enää kylmä, ja sain tappaa, jee
Tämä jälkimmäisenä esitelty ajatusmalli on siis edelleenkin voimissaan, jostain erikoisesta syystä. Lieneekö se sitten liskoaivoihimme koodattu ominaisuus, että omaa paremmuuttaan pitää korostaa sillä että kietoo ympärilleen erilaisten ex-elävien olentojen ruumiita ja luita ja ties mitä muuta. Ehkä osa ihmisistä tosiaankin on jäänyt sinne alkuaikojen metsäläisen aivosähköverkon piiriin, kun taas kaupunkeihin muuttaneet ovat päässeet näkemään maailman sellaisena, kuin se on, eikä sellaisena mitä sen kuvittelee olevan. Palaamme tässä ongelmassa taas aiemmassa tekstissä esiteltyyn teemaan, jossa ihminen lonksauttaa itsensä ulos ravintoketjusta, jossa hän on siellä apinaolentojen seassa banaania syömässä ja pelkäämässä krokotiilia, ja asettaa itsensä ravintoketjun yläpuolelle ja jumalkompleksissaan päättää mielivaltaisesti, kenet tappaa. Tässä toiminnassa ei suinkaan ole mitään filttereitä, vaan motivaationa voi toimia vaikkapa että “minulla on kylmä / nälkä / ärsyttää / ääääh”.
Nyt tarjoillaan jälkiruoka. Antagonisti ei tietenkään tähän jälkiruokaan suostu, koska se on vegaanista. Siis ei mitenkään erityisesti vegaanista, vaan siinä on marjoja, yrttejä, ja tummaa suklaata, mutta se ei vaan kelpaa antagonistille, koska siinä ei ole eläinkunnan tuotteita. “Miksi pitää hyvä jälkiruoka pilata viherhömpötyksellä?”. Mitä sinä siihen haluat?! Pekonia? Sitten on varmasti hyvä! (Idiootti). “Onko teillä suodatinkahvia? En halua mitään erikoiskahveja, koska niitä juo vain homot, ja minä olen suomalainen lihaa syövä valkoinen heteromies! ÄÄRG! Ja punaista maitoa pitää olla, viherhörhöt, hähää! Röh. Onko teillä kaljaa?”
Antagonistin argumentoinnista on syntynyt rampa gaselli, joka viimeisillä voimillaan kiipeää sosiaalisten normien aidan yli sivistyksen valtaväylälle, vain tullakseen fakta- ja järkevyysviraston rekan yliajamaksi. Harmi, mutta voi voi.
Turkisteollisuuden suurin ongelma Suomessa on se, että kyseisen alan yrittäjät ovat niin jääräpäisiä, että ajatellaan, että “minun ei tarvitse uudistua, ja maailman pitää elää sen mukaan mitä minä koen järkeväksi”. Siis vaikka on näytetty, ettei toiminta ole kestävää tai edes kannattavaa. Näillä vanhanaikaisiin elinkeinoihin jämähtäneillä yrittäjillä on myös hämmästyttävä tapa masinoida joukkonsa vaatimaan milloin mitäkin tukia ja myönnytyksiä. Siis tukia siihen, ettei haluta uudistaa elinkeinoa, vaan ennemminkin olla uudistuksen tiellä (siis ei matkalla uudistukseen, vaan lähinnä hepokattina poikittain uudistuksen valtaväylällä).
Turkistarhaus on häpeällistä, ja sen puolustaminen on halveksuttavaa.
Mika Säppi, 13.3.2024
Kirjoittaja ei pidä itseään suurena älykkönä, mutta ei koe kuluvansa tekstissä kuvattuun äänekkääseen kansanosaan.
Comentarios